Client tavastialla. Englantilainen elektropop-bändi, jonka laulajana toimii ammoin Dubstarissa hurmannut Sarah Blackwood: hunajaisen äänen omaava blondi, joka on tietenkin vanhentunut yleisönsä mukana, mutta onnistui siltikin silkkihansikkaillaan ja mikin jalan kanssa saamaan miespuolisen yleisön hurmokseen.
Keikka oli lyhyt ja encorekin lähti liikkeelle alle tunnin keikan alkamisesta. Paljon materiaalia jäi käyttämättä, bändi kun on kuitenkin julkaissut jo viisi levyä.
Yleisöä paikalla oli kohtuullisen vähän, lienekö se sitten vaikuttanut konsertin kestoon. Basistia ainakin näytti kyllästyttävän: muuta bändiä huomattavasti nuorempi basisti bassotteli lavan äärimmäisessä nurkassa näyttäen gootti-tytöltä, jonka äiti pakotti yhteiskeikalle. Välillä tuli tunne, että koko bassolinja ajettiin nauhalta.
Tuo basistin tympääntyneisyys oli kuitenkinkin ainoa asia mistä olin Otto Talvion kanssa samaa mieltä. Konsertti oli totta kait poseerausta ja Client B, eli Sarah Blackwood, oli mukava kuin orava ja tyttömäinen hymy "wardrope malfuntionin" -- siis sellainen ihan viaton, pari nappia auki -- aikana olisi sulattanut kyynisimmänkin kriitikon sydämmen, mutta Otto-poika päätti pysyä lujana ja aloittaa arvostelunsa otsikolla: "falskia synapopteatteria". Oton mielestä bändin univormut (jotka eivät ole utilitaarisia IMHO, vaan viittavat lentoemoihin!) muodostivat liian suuren kontrastin bändin musiikin ja Sarahin lavapersoonan välille. Otto, go fuck yourself. Ehkä se on Otolle siten niin kuin Clientkin sen itse sanoi: “The girl you love to hate”.
Eniten hämmästyttää seuraava Oton kommentti Client A:sta: "Kun hän nosti kädet koskettimilta, jatkui läppäriltä ohjattu soitto kuin mitään ei olisi tapahtunu" Eikös sen syntsan juuri niin pidä toimiakkin, tai siis ne koskettimet... mitään läppäriä siinä biisien aikana ei juurikaan näperetty, ainakaan siihen malliin, kuin Kraftwerkin jäähallin keikalla.